AINO OJALA

Prosessikuva appelsiininkuorista, 2017

aino.ojala@kolumbus.fi
instagram.com/ojalaaino/

Mitä vanhemmaksi kasvan, sitä enemmän muistoja joudun hylkäämään. Oivallukset ilmestyvät ja unohtuvat, aidon intuition ääni peittyy ihmisten äänten alle. Etsin sitä. Käsin tekeminen auttaa minua pääsemään yhteyteen sen kanssa ja muistamaan.

Suuntaamalla huomioni materiaaliin pääsen kosketuksiin hetken ja todellisuuden kanssa. Kun kumppanina on käsin kosketeltava aine, minun on nöyrryttävä, havainnoitava ja tarkasteltava sitä, otettava huomioon sen ominaisuudet ja noudatettava sen sääntöjä.

En halua tuottaa lisää roskaa. En halua säilyttää ja varastoida tekemiäni esineitä. Haluaisin niiden katoavan muistuttamasta vastuustani. Mutta kuitenkin tehtävänäni on konkretisoida ajatuksia ja tunteita, asioita jotka muuten unohtuisivat. Pyörin epävarmana aineellisuuden ja aineettomuuden, pysyvyyden ja hetkellisyyden välillä.

Kukaan ei oikein tiedä, mitä on meneillään. Mutta epävarmuus on arvokasta. Se tarkoittaa toivoa ja mahdollisuutta pyrkiä eteenpäin.

/


The older I grow, the more memories I have to reject. The insights appear and are forgotten, the voice of the genuine intuition is covered under people's voices. I look for it. Doing by hands helps me to connect with it and to remember.

By directing my attention to the material, I achieve contact with the moment and the reality. When my partner is a tangible material, I must become humble, observe and examine it, take its properties into consideration and to follow its rules.

I don’t want to produce more waste. I don’t want to retain and store things I have made. I would like them to disappear so that they wouldn’t remind me of my responsibilities. However, my task is to concretise thoughts and feelings, matters that otherwise would be forgotten. I am uncertain between materiality and immateriality, permanence and transient.

Nobody quite knows what is going on. But uncertainty is valuable. It means hope and the possibility to strive forward.